Vielä puoli vuotta sitten ajattelin, että yrittäjyys on yhtä kuin stressi, velkavankeus, huonosti nukutut yöt, vatsahaava ja avioero. Pienyrittäjä-sanasta mieleeni tuli kotiäiti, joka vauvanhoidon ohessa ompelee ja myy omintakeisia lastenvaatteita. En ole koskaan ajatellut yrittäjyyttä vaihtoehdoksi itselleni, sillä se on tuntunut etäiseltä, monimutkaiselta ja jotenkin tunkkaiselta. Näin siitäkin huolimatta, että lähipiirissäni on useita eri alojen (pien)yrittäjiä ja tiedostan kyllä, etteivät mielikuvani yrittäjyydestä pidä (ainakaan täysin) paikkaansa. Säännöllinen kuukausipalkka, selvästi toisistaan erottuvat ja pitkälle tulevaisuuteen tiedossa olevat työ- ja loma-ajat, kattavat työterveyspalvelut, tuttu ja mukava työyhteisö… kaikki tuo on ollut minulle itsestään selvää siitä lähtien, kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani, siis vuodesta 2010. Ajattelin myös, että ilman tuota kaikkea en voisi elää, sillä olenhan turvallisuushakuinen ihminen

Jokin kuitenkin alkoi rakoilla jo vuosia sitten: tulin toisinaan itkien töistä kotiin, sillä olin niin väsynyt (kaikkeen), pettynyt (itseeni), turhautunut (koulusysteemiin tai huoltajiin) tai vihainen (itselleni, huoltajille, rehtorille, koululle, koko maailmalle). Nukuin liian vähän, ahdistuin, ylihuolehdin, sinnittelin jotenkuten viikonloppuun ja seuraavaan lomaan. Enkä silti tajunnut, että olin klassinen uupunut opettaja -keissi. Syksyllä 2014 jäin äitiysvapaalle ja silloisen työpaikkani apulaisrehtori vitsaili, että teen lapsen vain siksi, että pääsen pois työelämästä. Haha. Hah. Joka vitsissä puoli totuutta. Vauvakotoilun aikana en kuitenkaan keksinyt, mitä muutakaan tekisin isona, joten palasin lopulta takaisin koulurumbaan. Hieman myöhemmin jäin opintovapaalle, vaihdoin työpaikkaa, jäin toisen kerran opintovapaalle ja vaihdoin taas työpaikkaa. Siis sen sijaan, että olisin koskaan syventynyt kunnolla pohtimaan uramahdollisuuksia esimerkiksi yrittämisen näkökulmasta, käytin aikaani töiden välttelyyn erilaisten vapaiden muodossa ja valitin nonstoppina työelämän kurjuutta sekä sen aiheuttamaa elämän hukkaan valumista. Lisäksi tuhlasin valtavan määrän resurssejani erinäisten työpaikkojen tuloksettomaan hakemiseen, vaikka nuo paikat eivät aina aidosti minua kiinnostaneetkaan. 

Syksyllä 2020 tapahtui kuitenkin jotain. Olin jälleen opintovapaalla* opetustyöstä, jotta saisin valmiiksi ikiajat (jo vuodesta 2007!) roikkuneen väikkärini, ja aikaa oli myös muun elämän syväluotaamiselle. Syyllinen voi olla korona tai ikäkriisi, tai sitten voi romantisoida ja sanoa, että löysin vihdoin kutsumukseni. Niin tai näin, päätin vihdoinkin tehdä (työ)elämälleni jotain. Ryhdyin vaivihkaa etsimään tietoja suomalaisista pienkustantamoista googlaamalla nettisivuja ja somekanavia. Vertailin sisältöjä ja palveluja, tarkkailin tyylejä ja ilmaisutapoja, ihastelin monipuolisuutta ja ammattitaidon välittymistä. Tutkin ahkerasti myös Suomen Kustannusyhdistyksen sivustoa ja opiskelin perustietoja yrittäjäksi ryhtymisestä Suomen Yrittäjien ja  Uusyrityskeskuksen sivuilta. (Väitöskirjakin edistyi siinä sivussa, ihme kyllä.) Päässä alkoi kihistä ja kuhista kaikenmoisia suunnitelmia.

Aivan puskista kustantamohomma ei tullut, sillä olen jo teini-ikäisestä saakka haaveillut muun muassa omasta kirjakaupasta (sievä pieni kivijalkaliike jonkin keskisuuren kaupungin keskustassa). Myöhemmin, ehkä vasta kirjallisuuden yliopisto-opiskelijana, havahduin kustannustoimittajan ammatin olemassaoloon ja mietin, miten siistiä olisi perustaa ikioma kirjankustantamo. Kumpikaan näistä haaveista ei ole sen kummemmin vallannut mieltäni, ne ovat vain kelluneet jossain samalla osastolla kuin “haluaisin tavata prinsessa Dianan” -tyyppiset lapsuusajan unelmat, jotka sattuneesta syystä eivät koskaan voi toteutua. Se, mikä kirvoitti kustantamoajatuksen pintaan yhtäkkiä näin päämäärätietoisesti, oli oikeastaan oma väitöskirjani: kirjan aiheena on lasten taiteellinen tekijyys, mikäpä muukaan. Olen siis tarkastellut teoreettisesti jo vuosikausia sitä, miten lapsitekijyyttä edistetään ja mahdollistetaan tai vähätellään ja rajoitetaan, ja eräänä päivänä, lokakuussa 2020, päähäni pälkähti ilmiselvä asia: minun tehtäväni on olla se, joka myös konkreettisesti omassa työssään edistää ja mahdollistaa lapsitekijyyttä. Ja näin syntyi idea lasten ja nuorten omasta kustantamosta. Sitten olikin aika kääriä hihat ja ryhtyä tositoimiin, ja niistä kirjoitan ensi kerralla.

*Jos joku nyt ihmettelee, miten tällainen toistuva opintovapailu on esim. taloudellisesti mahdollista, omalla kohdallani mahdollistajina olivat Työllisyysrahaston aikuiskoulutustuki sekä Niilo Helanderin Säätiön ja Otto A. Malmin lahjoitusrahaston myöntämät apurahat. Kiitos siis Niilo, Otto ja te muut! 👍

One thought on “Miten ja miksi minusta tuli yrittäjä? Osa 1

  1. Anne says:

    Olipa mukavaa luettavaa! Sinun tehtäväsi on olla se, joka edistää lasten ja nuorten tekijyyttä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.