Essi Ihonen: Miten esikoiskirjani syntyi?

Vieraskynäkirjoitus: kirjailijakummi Essi Ihonen

Luin viime viikolla uutisen Laila Hirvisaaren menehtymisestä. Laila on yksi suurimmista suomalaisista kirjailijoista, minulle uutinen oli koskettava toisesta syystä; hänen tuotantonsa oli minulle yksi suurimmista herätyksistä kirjoittamiseen. Olin ”aina” lukenut, alkaen Aku Ankoista, Bertin päiväkirjoista ja Pikku Vampyyreistä, mutta kirjoittaminen tuli kuvioihin teini-iässä.

Laila Hirvisaaren lähes 3000-sivuinen Sonja-sarja sai minut rakastumaan sanoihin, niiden voimaan ja kaikkeen, mitä niillä voi saada aikaan. Ilman tuota kokemusta esikoiskirjaani, Ainoaa taivasta, ei olisi syntynyt. Eikä niitä tekstejä ennen Ainoaa taivasta tai niitä kaikkia tekstejä sen jälkeen.

Esikoisen synnyttämisen tuskallinen prosessi

Ainoan taivaan syntyprosessi oli pitkä. Omat lähtökohtani ja sitä kautta saatu näkemys uskonnosta sai minut janoamaan kirjoittamaan aiheesta. Etsin sopivaa ”sitä oikeaa” tapaa kertoa aiheesta vuosien ajan, kirjoitin kohtauksia, aloituksia, lopetuksia ja vietin vuoteellani maaten, sohvalla, pyöräillessä, koulussa, kavereiden kanssa ollessa lukuisia tunteja yrittäen saada asioita kohdilleen.

Asiat alkoivat loksahtaa paikoilleen 2015; ensimmäinen kohtaus kirjasta, kun Aino kävelee isänsä rinnalla, jolla on Raamattu kainalossaan, oli uni, heikko havainto, joka jätti jäljet ja jota lähdin tutkimaan eteenpäin.

Ensimmäinen versio tarinasta syntyi nopeasti, tuona samaisena kesänä kirjoitin suunnittelematta. Ainon maailma, ajatus, kokonaisuus purkautui sormieni kautta tiedostoon. Ensimmäisen version valmistuttua tunsin olevani uupunut, kuin maratonin jäljiltä (tässä käytin taiteellista vapautta, koska en ole koskaan juossut maratonia). Hetken tauon jälkeen annoin tekstin, työnimellä Kumisaappaat, muutamalle esilukijalle ja lähdin työstämään sitä eteenpäin.

Ennen Ainoan taivaan lähettämistä oli kulunut vuosia edellisen käsikirjoituksen lähettämisestä, minulla oli kammottava ramppikuume asian suhteen, joten halusin vain jotain matkaan; ajatus oli jatkaa tekstin työstöä keväällä.

Ja näin kävikin, mutta WSOY:n kiinnostuksella ja tulevan kustannustoimittajani Essi Kytöhongan kysymyksillä varustettuna. Puolen vuoden työstön jälkeen saatoin laittaa tekstin matkaan ja 30.5.2016 sain tietää saavani kustannussopimuksen.

Henkäisin ja ajattelin, että suurin työ oli takana. Olin väärässä. Käsikirjoituksen työstö jatkui syksyllä; se saapui postissa ja täynnä Kytöhongan kommentteja. En voi sanoin kuvata sitä kirvelyn määrää, joka minussa viilteli katsoessani tulevia muutoksia, kielioppivirheitä ja juonivirheitä…

Kirvely jatkui koko prosessin ajan; olin luovuttaa sen aikana lukemattomia kertoja; se oli korjaamista, uskomista, epäuskoa, tilkesanojen poistoa, sanojen lisäystä… rakkaus kirjoittamiseen, tarinoihin ja sanoihin oli todellisella koetuksella tuona aikana.

Lopulta vaiva palkitaan

Lopulta kyse oli työstä, johon päätin sitoutua joka kerta uudestaan, kun olin päättänyt lopettaa koko homman tai noukkinut käsikirjoituksen sivuja pitkin asunnon lattiaa (kannattaa muistaa sivunumerot!) kolmatta kertaa ärsyyntymisen ja turhautumisen jälkeen.

Jaksoin sen kaiken tuen, taukojen ja oppimisen sekä suklaan avulla, ja 18.7.2018 sain kotiin kannettuna (asuin neljännessä kerroksessa, ilman hissiä ja ulkona oli 30 astetta lämmintä, joten anteeksi postinkantaja) esikoiskirjani. Itkin ja iloitsin, tärisin, enkä missään nimessä uskaltanut alkuun avata kirjaa.

Se hetki oli jo kaiken työn arvoista ja enemmänkin, ja on yhä, vaikka julkaisusta tulee pian kolme vuotta.

Kirjailijuus on raskasta työtä, se vaatii armottomasti pyllylihaksia ja pettymyksen sietokykyä, mutta antaa samalla valtavasti; lukijapalautteiden, tehdyn työn, opin ja onnistumisten kannalta. Ennen kaikkea, se on sitä, mikä on itselleni se omin juttu.